”Mikä sinusta tulee isona?” tai ”Mihin oikein valmistut?” olivat kysymyksiä, joita tuttavat ja sukulaiset esittivät minulle kuultuaan, että olin päässyt opiskelemaan viestintätieteitä. Vastaukseksi mumisin yleensä jotain ympäripyöreää, mikä ei selvästikään tyydyttänyt kysyjiä, jotka olisivat halunneet vastaukseksi mieluiten jonkin ammatin ja vieläpä sellaisen, jonka he ymmärsivät: journalisti, uutistenlukija, radiotoimittaja.
Kuitenkin olin hakeutunut opiskelemaan viestintätieteitä juuri siksi, että se ei automaattisesti valmistanut johonkin tiettyyn ammattiin. Sukulaisten kyselyihin vastatessani mielessäni tosin kävi, että olisi ollut paljon selkeämpää, jos olisin lähtenyt opiskelemaan oikeustiedettä, teologiaa, lääketiedettä tai kasvatustieteitä. Juristi, pappi, lääkäri, opettaja. Jotain sellaista, josta jokaisella on jonkinlainen käsitys.
Viestintätieteitä opiskelleista ystävistäni tuli journalisteja, uutistenlukijoita, radiotoimittajia, mutta myös tiedottajia, verkkoviestinnän suunnittelijoita, yritysten viestintäpäälliköitä, markkinointipäälliköitä, projektipäälliköitä, yrittäjiä ja opettajia. Vuosien varrella he keräsivät työkokemusta pienistä ja suurista organisaatioista, julkisista ja yksityisistä, kotimaasta ja ulkomailta. Uralla eteneminen näkyi titteleissä: esimerkiksi viestintäassistentista tiedottajaksi ja siitä viestintäpäälliköksi.
Tieto- ja viestintätekninen muutoksen seurauksena työn painopiste on siirtynyt verkkoon ja sosiaaliseen mediaan; on web-suunnittelijoita, verkkoviestinnän asiantuntijoita, sosiaalisen median koordinaattoreita jne. Työelämän murros on johtanut myös siihen, että kokemusta kerättyään osa vuosikurssilaisistani on perustanut oman viestintäalan yrityksen ja tekee töitä ajasta ja paikasta riippumatta.
Työelämärelevanssi ei ole mikään uusi asia. Se puhutti viestintätieteilijöitä jo 1990-luvulla; vähän väliä pintaan nousivat keskustelut siitä, miltä osin opetussisällöt vastaavat työelämän tarpeita. Haluttiin oppia jotain käytännön taitoja, joita työelämässä oletettiin tarvittavan. Haastavaksi asian teki se, että useimmilla meistä ei ollut mitään käsitystä tulevista työtehtävistämme. Yhdestä tuli sittemmin urheilutoimittaja, toisesta markkinointipäällikkö, kolmannesta opettaja. Tekniikkakin kehittyi huimaa vauhtia; valmistumisen koittaessa oli tekstin- ja kuvankäsittelyohjelmista jo ties monennetko versiot menossa.
Tarkastelin lisensiaatintyössäni työelämän asettamia vaatimuksia teknisen viestinnän yliopistollisesta koulutuksesta valmistuneille. Lähtökohdaksi otin sen, mitä työelämä ylipäänsä edellyttää korkeakoulusta valmistuneilta ja perehdyin sitä varten eurooppalaisiin raportteihin, joissa oli nimenomaan selvitetty työnantajien näkemyksiä. Tulokset eivät olleet mitenkään yllättäviä:
Työelämä edellyttää korkeakoulusta valmistuneilta analyyttis-menetelmällisiä taitoja, kuten analysointikykyä, kykyä ajatella johdonmukaisesti, kykyä tuottaa uusia ideoita ja ratkaista ongelmia sekä kykyä soveltaa osaamistaan käytäntöön. Työntekijältä edellytetään myös itsenäiseen toimintaan liittyviä taitoja, kuten kykyä työskennellä itsenäisesti, kykyä sopeutua uusiin tilanteisiin, päätöksentekokykyä ja halua menestyä. Tärkeitä ovat myös kriittisyys ja itsekriittisyys sekä suunnittelu- ja ajanhallintataidot.
Työelämä edellyttää korkeakoulusta valmistuneilta viestinnällisiä ja välineellisiä taitoja, joiden ytimenä on kirjallinen ja suullinen viestintätaito. Keskeisiä ovat myös esiintymistaidot, arviointi- ja palautteenantotaidot, tieto- ja viestintätekniset taidot sekä monipuolinen kielitaito.
Työelämän näkökulmasta yksilö nähdään yleensä osana laajempaa kokonaisuutta, kuten projektia, tiimiä, liiketoimintaa tai kansainvälistä yhteisöä. Tämän vuoksi yhteistoiminnalliset taidot, kuten ryhmätyöskentelytaidot, vuorovaikutustaidot ja projektinhallintataidot ovat niitä, joita korkeakoulutetuilta edellytetään. Työnantajien näkemysten mukaan tärkeitä ovat lisäksi kulttuurienvälinen ymmärrys sekä liiketoiminnallinen ajattelu ja toiminta.
Työelämärelevanssi on hankalasti käsitettävä juuri siksi, että siinä on hyvin pitkälti kyse abstrakteista asioista. Tämä korostuu erityisesti viestintätieteissä, joka on alana monitahoinen ja antaa mahdollisuuksia suuntautua moneen. Opiskelija kuitenkin usein hahmottaa työelämärelevanssin jonakin konkreettisena, kenties sellaisena, jonka avulla voisi sukulaisillekin selittää, mihin opiskelu valmistaa.
Kenties työelämärelevanssin sijasta pitäisi puhua elämärelevanssista, niistä asenteista ja taidoista, joita elämässä ylipäätään, työelämä mukaan lukien, tarvitaan. Elämärelevanssiin kuuluisi mm. halu ja valmius oppia jatkuvasti uutta, mikä työelämässä esimerkiksi kohdistuu organisaation käytäntöihin, uusiin tietojärjestelmiin ja ylipäänsä työn sisältöihin. Elämärelevanssia olisi myös kyky toimia vuorovaikutuksessa muiden kanssa, kyky antaa palautetta ja ottaa sitä vastaan sekä halu kehittää itseään. Elämärelevanssin ytimenä olisi utelias ja myönteinen elämänasenne, sillä se jos mikä kantaa pitkälle, niin työelämässä kuin elämässä yleensäkin.
Suvi Isohella, viestintätieteiden yliopisto-opettaja ja comedialainen vuosimallia 1993